Fudismutsius. Nääh, oonko mä automaattisesti fudismutsi jos mun poika pelaa? Ainakin mun perhe on sanonut, ettei mun tarvii tehdä mokkapaloja koskaan. Isi voi leipoo ne mun puolesta. (Tähän tuumiskeleva hymiö)
Ritari aloitti kolme vuotiaana pelaamisen jalkapallokoulussa. Kesät leikittiin palloleikkejä hiekkakentällä ja talvikausi leikittiin pallojuttuja liikuntasalissa. Kivaa oli, vaikka kovasti välillä jännittikin. Työtä tehtiin kovasti ja joskus juostiin yhdessä käsi kädessä kentällä.
Sitten siirryttiin toiseen kaupunginosajengiin. Pian valmentajat vakiintuivat ja joukkue alkoi muodostua. Enää ei vain leikitty vaan opeteltiin ihan oikeita fudisjuttuja. Vaikeitakin. Joskus liiankin vaikeilta tuntuvia. Taas tarvittiin äitiä kentän laidalle pitämään kädestä. Joskus pidettiin omat treenit kentän reunalla, kun Ritari ei voinut mennä kentälle. Treeneissä käytiin vaikeiden aikojen ylitse ja mahtavat valmentajat huomioivat pojan jännityksen. Kannustivat ja tukivat. Lopulta kaikki alkoi taas sujua. Itseluottamusta alkoi löytyä. Taitoja opittiin käyttämään ja jengi alkoi pelaamaankin enemmän.
Kehitys oli huimaa niin Ritarilla kuin koko poikasakillakin. Joukkue on tullut joukkueeksi ja yhdessä iloitaan maaleista. Kaverille syötetään ja kaveria autetaan. Vaihdossa painitaan ja nauretaan. Ohimennessä valmentajalle heitetään vitoset.
Aina ei voiteta ja se ei kuitenkaan harmita ketään. Hikipäässä juostaan täysillä koko pelin ajan. Onnelliset ja päättäväiset ilmeet koristaa poikien kasvoja. Oma joukkue on kunnia asia, vaikka suurin osa päiväkotikavereista pelaakin vastakkaisella puolella.
Pääsääntöisesti Isi hoitaa treenikuskaukset ja "kotivalmennuksen". Enää ei tarvita äitiä pitelemään kädestä. Koko perhe kuitenkin seisoo kentän reunalla joka pelissä. Tätä intoa, kehitystä ja taitoa voin vain ihmetellä ja ylistää. Joten kaipa minussa asuu pieni fudismutsius. Ja kyllä olen hyppinyt jännityksestä ja huutanut kentän laidalla...
Tunnistaako joku teistä itsessään jonkun mutsiuden?
