Metsän joulu 1.päivä

1. joulukuuta

Olipa kerran yksinäinen orava, joka kuuli joulun olevan tulossa. Orava huolestui, koska ei ollut aivan varma mikä se joulu on. Tai miten se oikein tulee. Pitäisikö tehdä jotain? vai tuleeko se ihan itsekseen?

Orava Onnilainen päätti ottaa siitä selvän.  Hän pakkasi mukaansa yhden tammenterhon ja lähti etsimään joulua.

Aikansa puussa loikittuaan, Orava Onnilainen tapasi pöllön. 

Orava O. : Kukas sinä olet?

Pöllöherra: Olen Pöllöherra Huhuu. Mikäs Oravan tuo tänne seuduin?

Orava O.: Lähdin etsimään joulua. Osaatko sinä rakentaa minulle sellaisen?

Pöllöherra: Ei joulua voi rakentaa orava hyvä. Se syntyy odotuksesta, ilosta, rauhasta ja rakkaudesta. Ja tietenkin perinteistä.

Orava O.: Mitä ne perinteet oikein ovat? Lähdetkö kanssani etsimään niitä? Osaavatko ne lentää vai asuvatko ne kenties vedessä?

Pöllöherra: Perinteet ovat tapoja, joita me teemme vuosi toisensa jälkeen. Ne kuuluvat joulun viettoon ja ne tekevät sen joulun jokaiselle. Eri maissa on erilaisia perinteitä ja jokaisella on vielä omansa. Jokainen tekee siis itselleen jouluperinteensä ja omanlaisensa joulun.

Orava O.: Oih, kuulostaa vaikealta!

Pöllöherra: Ei hätää, Orava pieni, minä autan sinua.

Joulun taikaa

 Ensimmäinen adventtikynttilä sytytetään sunnuntaina ja sitä myöten meilläkin joulun odotus kiihtyy. Ritarihan on siis aivan jouluihminen, jouluhullu suorastaan ja ammentaa tästä ajasta kyllä kaiken irti. Siispä tämä äiti-ihminen on ainakin seuraavat 25 päivää joulushown järjestäjänä.

Tänään vietettiin pienimuotoisia pikkujouluja perheen parissa kotosalla. Leivottiin pipareita ja joulutorttuja. Syötiin riisipuuroa ja iloittiin mantelin löytymisestä.  Nautittiin glögiä ja asennettiin jouluvaloja. Ritari kulki koko viikonlopun joulupukinhattu päässä, lahjasäkkiä (tyynyä) kantaen.

Paitsi että not. Kaikki edellä mainittu kyllä tapahtui, mutta siihen väliin mahtuu muutakin. Ritari hyppi pitkin seiniä ja kulki pikkusiskonsa niskassa. Pikkusisko ärsytti isoveikkaa miten vaan kulloinkin keksi. Piparitaikinaa meni varmasti enemmän pikkusuukkuihin ja lattialle kuin uuniin. Pikkuiset nyrkit heittivät taikinaa ja jauhoja. Äiti leipoi tortut pikavauhtia, muun perheen kysellessä ruokaa. (Vaikka ne oli just syöneet tonneittain piparitaikinaa). 

Olisi ehkä kuitenkin kannattanut laittaa se neiti päiväunille kun tultiin ravintolasta lounaalta...

Riisipuuro ei kuitenkaan palanut pohjaan ja päästiin syömään! 

Jälkiruoka oli kuin kiljaisen herrasväen pöydästä. Kukaan ei halunnut syödä niitä riivatun torttuja (note to self: älä enää ikinä leivo joulutorttuja...) Neiti hamstrasi lautasen täyteen herkkuja ja lopulta kuljetti kourallisen pähkinöitä yksitellen veljelleen. Niin ja velipoika hoilailee jotain pissakakka laulua samaan aikaan. Soitin mummolle ja tarjosin niitä joulutorttuja heillekin ja sillä aikaa ritari/joulupukki pomppasi pikkuneidin sänkyyn. Mistä tietenkin pohja hajosi taas. Viikon kesti tämä väliaikainen korjaus.... Sänky pikakorjauksella kuntoon  ja kellariin hakemaan jouluvalot. Onneksi ne löytyi heti, olen kerrankin näköjään järkännyt joulutilpehöörit järkevästi!! Valot paikoilleen ja huh kohta pääsee nukkumaan. Loppu hyvin kaikki hyvin ja ehkä nuo lapsukaiset muistavat vain kuinka kivaa oli!

Ps. en tajua minkä takia näm kuvat pomppivat minne sattuu koko ajan. Ehkäpä kuitenkin onnistutte saamaan niistä selvän.

Aargh

Sieltä se sitten kuitenkin tuli. Vaikka ensin näytti siltä että kakkosen kanssa päästään helpolla. Minäkin hymyssä suin kaikille kerroin kuinka helposti käsiteltävissä neiti on ja kuinka nätisti hän toimii vaikka välillä vähän yrittääkin laittaa hanttiin.

Uhma. Ritarin kanssa siitä selvittiin. Jotenkuten. Hyvin ja toisinaan ihan super huonosti. Ehjiä ollaan kuitenkin edelleen kaikki. 

Neiti on alkanut ottaa ohjia käsiinsä. Hienosti alkanut potalla käynti ja ennen kaikkea itse potalle meno on ihan turhaa. Mieluummin äiti raahaa väkisin sinne vessaan. 

Pukeminen on ihan turhaa hommaa ilmeisesti ja hyvin alkanut innostus itse pukemiseen katosi jonnekin avaruuteen.  Ulos on kiva mennä, mutta pitää aina pienet raivot heittää ensin.

Rapussa ei viitsisi kävellä ollenkaa, ei halua syliinkään. Kivempi vaan lysähtää lattialle kitisemään ja huutamaan. Kun sieltä rapusta on sitten päästy jotenkin ryömimällä ja konttaamalla ovesta sisään, pitäisi riisua. Tai siis olla riisuttavana. Kuinka ärsyttävää. Sitten pitäisikin mennä pesemään kädet. Voi apua!

En. Ei. Ei haluu. Ei nukkuu. Ei vaippaa. Ei mitään. Ei ei ei ei ei. 

Että semmosta meillä. Onneksi tiedän että tämä on oikeasti vain vaihe, eikä loputon suo.