Pieni suuri mies

Elämä ottaa meitä kädestä

kun me otamme 

elämää kädestä

Mitä lujemmin me otamme

sitä lujemmin se ottaa

Mitä kauemmas me kuljemme

sitä kauemmas se vie

ja pyytä vielä viemään

vielä kauemmas

Mitä lähemmäksi toisiamme kuljemme

sitä lujemmin pitelemme

elämää kädestä

Mitä kauemmaksi kuljemme

sitä lähemmäksi tulemme

elämää joka pitää meitä kädestä

Tommy Taberman

Saapuihan se pikkuveli lopulta, vaikka antoikin odottaa itseään.  

Lauantai aamuna kello 5 vanttera äijä syntyi. Hänellä on punertavat hiukset kuten isoveljellään ja nenä kuten isosiskollaan. Tänään päästään kotiin tutustumaan isoveljeen, isosiskoon ja kissoihin! 

Päiväkotisuruja

Helsingissä meidän alueella on hyvin täyttä päiväkodeissa. Loppuvuodesta meitä lähestyttiinkin asian puitteissa ja kyseltiin kiinnostusta päivähoitopaikan vaihtamisesta. Alueella on siis keskitetty esikoululaiset yhteen yksikköön ostarille(!). Esikouluyksikössä on neljä ryhmää ja siten myös aikuisia aika paljon pyörimässä.

Ritarille ja neljälle tämän ystävälle tarjottiin nyt mahdollisuutta siirtyä jo etukäteen esikoulun tiloihin.  Lapset oli valittu tarkasti ja pitkään miettien. Tarkoitus oli myöskin että nämä 5-vuotiaat viskarit eivät osallistuisi eskaritoimintaan, vaan heillä olisi oma viskaritoimintansa. Retket ja muu sellainen olisivat toki yhteisiä. 

Keskustelimme ja vaihdoimme ajatuksia perheen sisällä ja muiden vanhempien kanssa ja päädyimme suostumaan ehdotukseen. Ritari itse oli hyvin innoissaan ja ei olisi millään jaksanut odottaa joululoman päättymistä.

Sitten iski arki.  Uusi paikka tuntuu turvattomalta niin lapsen ja meidän vanhempienkin mielestä. Lapsia on niin paljon että omia tiloja ei ole osoittaa ryhmille. Ryhmät (ja siis sitä mukaa lapset ja aikuisetkin) seilaavat siis vuoroviikottain eri tiloissa. Tällöin vaihtuu siis ruokailutilat ja vessatkin kuulemma.

Kahden viikon jälkeen kysyin Ritarilta, että onko eskarissa kivaa? Vastaus oli: Kun en tiedä missä pitää istua lounaalla. Äidin mielessä kävi kauhukuvat lautasen kanssa seisovasta ujosta viisi vuotiaasta seisomassa ruokakärryjen vieressä eksyneen näköisenä. Tuli tippa linssiin. 

Aamulla kun tullaan tarhaan, meille kyllä sanotaan huomenta. Mutta usein sitten aikuiset siitä jonnekin katoavat ja riisuttua ulkovaatteet, lähdemme etsimään muut kaverit. Kavereiden seuraan jätän lapseni pääsääntöisesti, ilman aikuisen huomiota. 

Minä ja lapseni emme tiedä/ voi muistaa aikuisten nimiä. Emme tiedä kuka aikuinen milloinkin on viskarivuorossa tai onko edes joku. 

Viikko-ohjelmasta ei ole tietoakaan. 5 lapsen porukkaa ei pitänyt alunperin erottaa, mutta käytännossä lapset on jaettu kahtia. Osa kulkee toisen ryhmän kanssa ja toinen puoli toisen ryhmän kanssa. Sitten on päiviä jolloin ei kuljetaakaan eskariryhmien kanssa vaan ollaan oma ryhmä. Yhtenä päivänä viikossa on jumppa ja toisena lelupäivä. Musiikkihetkiä ei ole, koska musiikista kiinnostunut henkilö on vuorotteluvapaalla. Joka päivä on kuitenkin olo että kukaan ei tiedä missä minun lapseni tulisi olla ja kenen kanssa. 

Iltapäivällä kun haen Ritarin, ovat aikuiset hyvin tarkkoja että sanotaan heipat. Kuulumisia ei kuitenkaan pahemmin kerrota, kysyttäessä jotain ympäripyöreätä, kuten mitä on syöty. 

Lapset ulkoilevat läheisessä leikkipuistossa. Heille on varattu pieni aidattu tylsähkö alue ja osittain he myös ulkoilevat (aitaamattomassa) leikkipuistossa.  Leikkipuisto ei kuitenkaan ole toiminnassa, siinä ei ole ollenkaan rakennusta tai edes vessaa. Jos vessahätä yllättää käydään puskapissalla tai kipaistaan ostarille (jos joku aikuinen liikenee kuljettamaan). Myöskään ei siis voi kastuneita hanskoja tms. vaihtaa kesken ulkoilun. Eskaritiloihin ei myöskään pääse hakutilanteessa käymään, vaan lapsi kuljettaa tavaroitaan repussa. Tuntuu omituiselta että lapsen pitäisi jo huolehtia siitä mitä esim. viikonlopuksi tarvitaan mukaan. Meiltä ainakin jäi viime perjantaina tärkeät starwars-jutut ja juuri saadut ystävänpäiväkortit päiväkotiin viikonlopuksi, kun ei lapsi ollut äkännyt niitä reppuun pakata ja ottaa vielä sitten sitä reppua mukaankin.  Eskarilaiselta voidaan ehkä jo vähän odottaakin, mutta olen ymmärtänyt että vielä ensimmäisellä luokallakin on opetustavoitteina omien tavaroiden huomehtiminen (korjatkaa jos olen väärässä). Miksi nyt 5 vuotiaalta sitä vaaditaan. 

Ritari on aina mennyt mielellään päiväkotiin. Nykyään ei enää. Eskarilaiset on aika isoja ja jännittäviä, uudet aikuiset on outoja ja nimettömiä. Kotona on tullut itkuherkkyyttä, halipula on kasvanut suuresti ja sormia on alettu naksautella pakonomaisella tavalla. Poika on niin väsynyt tarhapäivän jälkeen että ihan säälittää. 

Lohduttavana ajatuksena yritän kaupata että vain muutama kuukausi ja vanhat kaverit tulevat eskariin. Uudet aikuiset tulevat tutuksi pikku hiljaa ja varmasti nykyisistäkin eskareista löytyy vielä kavereita. Nämä ajatukset eivät kuitenkaan lohduta sen enempää hetkessä elävää 5-vuotiasta kuin tämän sydän syrjällään olevaa äitiäkään.

Naama norsun... vai kuin naantalin aurinko?

Seuraa valitusta...

Minua on tässä viime aikoina harmittanut ja ihmetyttänyt taas eräs asia. Ok, on loskaa, märkää, pimeää ja liukasta. Talvi on pitkä ja nykyään täällä etelässä oikeastaan aika takapuolesta.  Mutta silti. Miksi, oi miksi ihmiset tuntuvat olevan niin negatiivisia. Ihan yleisestikin ottaen, oli kesä tai talvi. Aina on jotain vinkumista ja kaikki huonosti. Ja tähän tietysti vastataan se perus, eli suomalainen mentaliteetti.

Ja marjat sanon minä. Ihmisiä on kahdenlaisia: toiset näkee automaattisesti asioiden valoisan puolen ja toiset pimeän. Itse myönnän olevani tämä valoisan puolen näkijä. Joudun aina ihmettelemään kuinka paljon energiaa ihmisillä menee hukkaan sen negatiivisen ja negatiivisuuden vatvomiseen ja siinä pyörimiseen. Onko kivaa miettiä aina automaattisesti asioiden huonoja puolia, tai ihmisten? Miten itse jaksaa eteenpäin jos kaikki tuntuu aina olevan päin seiniä?

Näitä esimerkkejä varmaan jokainen osaa miettiä. Liikenteessä kaikki muut on törppöjä. Naapurit taas kolistelee ihan tahallaan. Miksi tuo mummeli ostaa noita lottojaan just nyt. Miks toi sanoi tota ja tää taas tätä. Toikin tossa bussipysäkillä tuijottaa mua kuin halpaa makkaraa. Kannattaako sun nyt tehdä tota asiaa tai tutustua johonkin uuteen juttuun. Humpuukia humpuukia.

Ja sitten joka asiasta tosiaan keksitään se valitus. Pahimpia ovat mielestäni some-valittajat, joiden seinä täyttyy artikkeleista ja negatiivisista mielipiteistä. Että oikein jakamalla jaetaan muillekin se oma paha olo. Onneksi somessa voi vähän itse valita mitä siellä näkyy, niin voi säädellä itselleen myös sitä aurinkoisuutta.

Elämä kyllä tuntuu paljon mukavammalta, kun ajattelee mieluummin sen paremman puolen. Kannustaa kanssa ihmisiään eteenpäin. Asettuu toisen asemaan ja miettii asioita myös tämän kantilta.  Näkee siinä loskassakin jotain hyvää. Ainakin se on parempi kuin äskeinen jääkausi mikä Helsingissä vallitsi. Mitä sitten jos kylmää ja märkää sataa niskaan. Elämässäsi on kuitenkin jotain mikä saa sinut hyvälle tuulelle.

Tein yhtenä päivänä testin perheelleni. Paistoin lettuja ja sanoin että pöytään saa käydä kun keksii jokaisesta perheenjäsenestä jotakin positiivista. Tämä tuotti yllättävän paljon päänvaivaa jälkikasvulle ja miehelle. Kyllä he lopulta lettunsa ansaitsivat, mutta täytynee ainakin jälkikasvun kanssa harjoitella tuota positiivista ajattelua. Joka ilta mietimme päivän hyvät ja tylsät tapahtumat ja onneksi kuitenkin ne hyvät keksitään aina nopeasti ja tylsiä joudutaan vähän enemmän miettimään.

Vastaa kyselyyn niin katsotaan kumpia lukijoistani löytyy enemmän: