Ehkä oppikirjamaisen ihanaa maalaiselämä täällä meidän paikassa ei ole. Ei ole tiluksia, eläimiä, juoksevaa vettä tai vesistöjäkään. Pihamaa ja metsää kylläkin. Rannalle pyöräillään isontien vartta jonkinlaisilla konkeleilla ( ja välillä laitetaan tietty ketjut paikalleen). Kohokohta on lähteä kauppaan (Siwaan) ostamaan jätskiä. Sinnekin konkeloidaan ja matkalla pidetään (eväs)tauko Urhonpubissa. Tämä ei tietenkään ole oikea baari, vaan pieni metsätie joka johtaa aukiolle jossa kasvaa metsämansikoita. Nimensä se on saanut siitä kun siellä on joskus asunut mies nimeltä Urho, mökki ja sen rauniot ovat jo minun lapsuudessani olleet poissa. Lapsuudessani Urhon pubi oli tukikohta johon jätettiin pyörät ja eväät kun oltiin mustikkametsällä. Edelleenkin kauppamatkalla siihen usein pysähdytään. Siwassa on muuten edelleen samat kaupantädit kyselemässä kuulumisia, keille kerättiin kukkakimppuja lapsena tienpientareelta.
Pyykki täällä pestään käsin ja vesi lämmitetään padassa tulella. Pyykkipäivä on siis hyvinkin koko päivän kestävä rupeama.
Lapsena täällä oli iso sauna, mutta piharakennuksen kattoparrut antoivat periksi myrskyn sitä riepotellessa 10 vuotta sitten. Nyt on paikalla pienempi sauna ja ihan kelpo sauna sekin. Tosin lapsille ei ihan niin kiva kun se vanha ja iso. Pienenä mahduttiin isoihin vesisaaveihin lillumaan jokainen, jäähyllä juostiin talon ympäri kilpaa. Tai käytiin purossa kastautumassa.
Kaikilla perhekunnilla oli omat hyllyt ruokakaapissa ja jääkaapissa. Myös nimikko kellarinrappuset piti olla. Kun olin ihan pieni myös itse kellari oli toimintakunnossa. Ennen kuin jo itsessään pelottavaan kellariin astui sisälle piti ohittaa musta ja pilkkopimeä oviaukko . Olin aina ihan varma että siellä oli luurankoja. Aukko oli kuulema tehty oveksi jos joskus rakennettaisiin jatkoa kellariin.
Vintillä on reunoissa komerot mitkä on jaoteltu myöskin perhekunnittain. Ne pitävät sisällään uskomattoman paljon tavaraa ja myöskin aarteita. Arvottomia paitsi tunnearvoltaan. Vintti oli pitkään sähkötön ja Seinätkin olivat käsittelemätöntä puuta. Sitten sinne vedettiin sähköt ja seinät päällystettiin vanhalla tapetilla ja isäni vanhoilla Merikartoilla. Kesäisin vintillä asustavat äitini ja kaksi tätiäni. He tulevat maalle jo toukokuussa ja lähtevät takaisin kotiin vasta syyskuussa. Kesän aikana täällä käy kova trafiikki. Parhaimmillaan täällä oli 11 ihmistä ja 5 kissaa viettämässä kesäpäiviä. Nuorin alle puoli vuotias ja vanhin yli 70 vuotias.
Omat lapseni luovat nyt omia muistojaan täällä, keksivät omat nimet mustikkapaikoille ja tekevät muistoja isotätien ja mummon kanssa.
