Luin viimeviikolla Iltasanomista artikkelin koskien tietoista vanhemmuutta. Löydät artikkelin täältä. Sydänjuurissa tuntui pisto. Oikeasti kuinka monta kiukkua ja harmia sitä tuleekaan aiheutettua kun ei aina ehdi/viitsi/jaksa/tajua pysähtyä lapsen eteen. Lapsihan ei ole ilkeä. Koskaan. Ei se ilkeyttään tuossa vetkuta, ärsytä, kiukuttele. Silti tulee puhuttua lapselle ikävään sävyyn, tiuskien ja joskus myös huutaen. Myönnän naamapunaisena.
Pitäisi muistaa kuunnella lastaan, vaikkakin olisi kiire. Nopeammin sitä yleensä pääsee ovesta ulos ilman niitä kiukkuja kuitenkin. Eikös se aikuinen loppuenlopuksi sen kiireenkin tee. Lasta siitä on helppo syyttää. Kuten aikamonesta muustakin huomaan, kiinnittäessäni huomiota omaan käytökseeni, en lapsen. Aikuisena tulisi jo hallita käytöstään, lapsi sitä vasta harjoittelee.
Miten minä voin suuttua ja karjua lapselleni, kun tämä ei illalla käy nätisti nukkumaan. Eihän se hänen vikansa ole, jos hän nukahti autossa matkalla kotiin. Niin. Mutta kun itse tosiaan haluaisi sinne sohvalle löhöilemään. Voi kiukku sentään, eihän se sohva sieltä mihinkään katoa.
Tästä lähtien yritän hillitä omaa käytöstäni ja antaa lapselleni aikaa ja mahdollisuuksia selvittää asiansa itse. Ilman jatkuvaa hoputtamista. Ilman hermostumista kaatuneista maitolaseista. Ilman että katseeni kertoo että Taasko?! vaikkein sano ääneen mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi klik klik