Keskiviikkona olin ihan poikki iltapäivästä ja mietin että kuinka ihmeessä sitä jaksaa vielä iltaan asti. Laitoin lastenhuoneen oven kiinni ja makoilin siellä lattialla höpönassujen leikkiessä ympärillä. Näin hurahti muutama tunti. Oli kiva kuunnella Ritarin leikkihöpinöitä ja seurata neidin hössötystä. Kukaan ei kinastellut tai vaatinut mitään. Oltiin omissa oloissamme samassa tilassa. Välistä Neiti kömpi syliin tai selän päälle halimaan ja möyrimään ja välistä Ritarin autot ajelivat selkäni päällä. Mietin kuinka yksinkertaista läsnäolo voi joskus olla. Ja missä välissä Ritarikin on jo kasvanut noin isoksi pojaksi. Kuinka onnellinen sitä voi lapsistaan olla ja onko mulla oikeesti maailman parhaimmat lapset!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi klik klik