Meidän lapset ne kun sairastaa, niin niitä diagnooseja ei ihan heti ensimmäiseksi tule vastaan. Vesirokkoa sun muita tavan lasten tauteja jyllää ympärillä joka syksy ja kevät, mutta eipä ne tänne iske. Kerrankin meillä oli tortikollis, siis hurja niskakipu, jonka ansiosta lapsi ei pystynyt kääntämään päätään moneen päivään. Toisen kerran joku ihme kutina, joka esti meitä ulkoilemasta kolme päivää. Lapsi sai valtaisia raivareita kun kutitti niin.
Viimeisimpänä ihmesairauksien joukkoon lisättiin vaikea ihoinfektio. Ilmeisesti stafylokokin aiheuttama hyvin kivulias tulehdus, joka vei meidät viettämään neljä päivää sairaalassa eristyksissä. Kuulema atooppinen iho on altistanut, vaikkapa meillä ei koskaan ole atoopikkoja ollutkaan. Potilasta kävi kerralla katsomassa neljä lääkäriä raapimassa päätään ja viimeisenä päivänä viellä lääkäriopiskelijat opettajansa johdolla.
Kaikki alkoi ihon punoituksella ja saimme terveyskeskuksesta ohjeet ja lääkityksen allergisen reaktion hoitoon. Illalla nukkumisesta ei kuitenkaan tullut mitään kun lasta sattui niin paljon. Lähdimme päivystykseen ja lapsi oli aivan haltioissaan ulkona vallitsevasta pimeydestä, isoisän kyytiin pääsemisestä ja tähtitaivaasta. Kipukin unohtui onneksi matkan ajaksi.
Päivystyksessä päästiin nopeasti omaan huoneeseen. Lapsen kipu oli kauheaa katsottavaa ja lisäksi tulehtuneet iho-alueet olivat alkaneet märkiä. Lapsi sai nopsaan vahvaa kipulääkettä ja pääsimme osastolle. Laboratorio tuloksia odotellessa saatiin vihdoin nukuttua kun kipu saatiin laskemaan. Tulehduksen aiheuttajan selvittyä saatiin lääkistys kohdalleen. Antibioottia ja hyvin vahvoja kipulääkkeitä suoneen ja suun kautta vielä tavallista kipulääkettä. Ihoa rasvattiin kauttaaltaan monta kertaa päivässä kortisonivoiteilla ja silmiin tiputeltiin tippoja.
Lapsi huusi kuin syötävä. Häntä sattui vaikka lääkkeitä menikin hurjasti. Hän pelkäsi sattumista. Äitinä minun oli vain pakotettava lapsi hoidettavaksi jotta kipu ja tuska hellittäisi lopulta. Suonensisäisen kipulääkkeen annon jälkeen lapsi nytkähteli ja vajosi jonnekkin. Itki ja valitti kuinka päähän sattuu. Lopulta tajusin yhdistää lääkkeen annon tähän tilaan ja lääkäri vaihtoi lääkkeen toiseen. Lapsi tuntui piristyvän muutenkin. Hoitokerrat olivat edelleen yhtä tuskaa ja lapsi kävikin huutamaan heti kun näki jonkun huoneeseen saapuvan. Kerrankin istuin lapseni jalkojen päällä pitämässä häntä paikallaan, jotta saadaan verikoe otettua. Pikkuhiljaa alkoi kipukin kuitenkin väistyä. Ruoka alkoi maistua ja leikkiminen kiinnostaa. Neljäntenä päivänä päästiin kotiin. Kotona vielä jatkettiin lääkitystä vajaan viikon ajan.
Lapsen koko iho kuoriutui ja sisältä paljastui entistä ehompi rankkoja kokenut lapsukainen.
Olen hyvin kiitollinen lastenklinikan henkilökunnalle. He muistivat aina tuoda lapselleni tarroja ja pillimehua. Emme juotuneet odottelemaan turhia. Minua kuunneltiin ja lastani kuunneltiin. Lääkärit tutkivat perusteellisesti ja huolellisesti lapseni vaikka ensin olivatkin ymmällään. Lapsi muistaa sairaalareissun kivana, eikä yhtään pelottavana asiana. Hoitajat olivat jämäköitä, mutta herttaisia.
Suuri kiitos lastenklinikan osasto 12, että hoiditte ammattitaidolla meidän lasta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi klik klik