Tavismutsi

Kautta aikojen on vanhemmuudesta käyty keskustelua, ja aina se on ollut verrattavissa sen ajan yhteiskuntaan. Tänä päivänä on kamalan raskasta olla vanhempi, kun some ja muu media tuo sun kasvoille kaiken. Sun pitää olla täydellinen sen kymmenessä asiassa ja silti sä teet sen jotenkin väärin. Jostain suunnalta tulee aina syyllistäviä ajatuksia.
Mulla itsellä on ehkä sellainen vanhemmuusrooli etten seuraa mitään suuntaa orjallisesti. Mun mielestä lapsi on lapsi ja mä oon aikuinen. Mä annan sille rajat ja turvan ja se kasvaa siinä. Ja mitä olen nyt kolmen lapsen kanssa huomannut niin kasvattaminen on oikeesti vaan aikuisten keksimä juttu. Ne kasvaa ihan ite. Ihan niinkun kasvin taimi tai kissanpentu. Heistä ei varmasti tule sellaisia kun sinä haluat. Tai se viiteryhmä mihin sä kuulut. Esimerkki on se mikä jyllää. Ja mitä vanhemmaksi ne kasvaa sitä enemmän ne ottaa sitä esimerkkiä omasta viiteryhmästään.
Aina kun on tässä seitsemän vuoden äitiuralla ollut joku tenkkapoo, niin aika on siihen helpottanut. Kaikki kun tuppaa vaan oikeesti olemaan vaiheita. Niillä lapsilla on joku temperamentti kun ne syntyy ja se on vaan hyväksyttävä ja opittava tuntemaan. Niitä on  yös autettava itse se hyväksymään ja tuntemaan. Ehkä se on se pointti. Loppupeleissä se kasvatus olisi karikaroituna tutustumista siihen lapseen ja itseensä. Ja lapsella tutustumista lähinnä itseensä ja omaan itseensä suhteessa maailmaan ja yhteiskuntaan. Ja lisättäköön tähän vielä se että tämä on myöskin mielipiteeni ammattikasvattajana.

Kun koko maailma on koko ajan kaikkien saatavilla, kasvaa myös yksittäisen ihmisen paineet. Tavallisuus on ihan out. Pitää seurata aikaansa ja olla asioiden suhteen fanaattinen. Ja mitä enemmän omaa asiaansa tuo julki sitä parempi. Tavallinen vanhempi saa usein melkein sääliviä katseita hiekkalaatikolla jos keskustelussa käy ilmi tavismaisuus.

Mä en nyt halua haukkua ketään, enkä sanoa etteikö jokainen tekis niin kuin parhaaksi näkee oman lapsensa ja perheensä suhteen. Mää vain haluisin aloittaa uuden trendin. Vaikka tavismutsit ja -faijat. Me oltais sellasia et meillä sormiruokailtas ku halutaan ite juoda aamukahvi ja lukee lehtee ja vauva söis ite siinä puuronsa. Mutta sitten  taas ei jakseta siivota sitä jogurttia seinistä ja katoista, niin se me syötettäis.
Me käytettäis kestovaippoja kotona, koska se on halvempaa ja ekologisempaa, mutta ulkona liikkuessa olis kertisvaipat, koska ne  nyt vaan on niin paljon kätevämpiä.
Me ei saatais paniikkikohtausta kun taapero kompastuu juostessaan. Huikataan vaan et sattuko? ja autetaan tarvittaessa ylös.
Meidän lapsi ei olisi maailman napa vaan puistossakin joutuisi odottamaan vuoroaan liukumäessä.

Tottakai jokainen valitsee sen oman suuntansa ja elämänkatsomuksensa ja mistä me kukaan tiedetään mikä niistä on se oikea. Mä vaan olen ajatellut, että miksi mulle tulee helposti sellanen olo muiden vanhempien kanssa jutellessa et mä en haluu kertoo miten meillä, koska meillä ei oo mitään punaista lankaa mitä seurata orjallisesti. Kuitenkin mä oon ihan hurjan ylpeä mun lapsista ja siitä mita ne osaa ja miten ne elää. Ja korostan vielä sitä etten mä haluu syyllistää vanhempia joilla on täysimetys tai puhdas sormiruokaiku tai jotka toteuttaa kiintymyyssuhdevanhemmuutta. Pointsit teille jaksamisesta ja yrittämisestä. Olen vaan  huomannut että se mitä sä teet itse on voimakkaampi kasvatusmomentti, kuin se mitä sä haluaisit sille lapselle tietosesti kasvattaa. Ja mä olen laiska, ja mulla on ikuinen kiire kolmen äidinkipeen rakkaan lapsen kanssa. Mä haluun keskittyä olemaan äiti ja tutustua näihin upeisiin persooniin. Nauttii niiden kanssa elämisestä. Ne kasvattaa mua aivan yhtä paljon mun mä niitä.

Kommentoi vapaasti jos olet eri mieltä tai samaa mieltä. Tai jos joku asia loukkasi juuri sinua. Se ei ollut tarkoitukseni.

ps. toivon etttä tästä kirjoituksesta ei kukaan suutu. ei ole tarkoitus kritisoida ketään. Ennemminkin taputtaa meitä muita selkään jotta mekin tiedetään että me ollaan riittävän hyviä vanhempia.